NBForum2017 jälkihöyryissä menee koko syksy. Tilasin hyllystä uupuvat opukset kaikilta hyviltä puhujilta, ja nyt lukuun saatiin tapahtuman parhaasta esityksestä vastanneen Rachel Botsmanin tuorein kirja.
”Who can you trust?” kertoo mielenkiintoisten tarinoiden kautta luottamuksesta ja sen muuttumisesta. Ennen uskottiin instituutioihin, mutta nyt luottamus esimerkiksi mediatalojen objektiiviseen uutisointiin kyntää pohjamudissa. Instituutioiden sijaan luotetaan ventovieraisiin yksilöihin, joiden luottamuksen arvoisuus punnitaan algoritmeilla.
Murhaajat ketjussa
Kirjan tarinat ovat kiintoisia. En ymmärrä mitä ihmisten päässä liikkuu: vaikka uutisissa kerrotaan tappolinjalle lähteneestä überkuskista, niin porukka hyppää kyytiin huhuista huolimatta luottaen siihen, ettei Uber voi lähettää murhaajaa heitä noutamaan. Ilmeisesti olen keskimääräistä epäileväisempi myös siksi, koska en ihan helpolla luovuttaisi asuntoani Airbnb-vieraille miljoonien muiden tapaan. Jaksoin hämmästellä pitkään , miten eräässä Airbnb-kämpässä minulle lyötiin kouraan omistajan henkilökohtaisen läppärin salasana jos vaikka sattuisi konetta tarvitsemaan. Luottamus on kova!
Kirjassa avataan myös internetin pimeän puolen huumekauppaa, botteja ja tietysti ensimmäisenä lohkoketjutekniikkaa (blockchain) hyödyntänyttä Bitcoinia. Lohkoketjun merkityksellisyys avautui ensimmäistä kertaa ja vastaavasti pelko Bitcoinin riskeihin vahvistui. Joku toinen tietysti päätyy juuri päinvastaiseen lopputulokseen.
Isoveli kasvaa aikuiseksi
Käyttäjien reittaus eri palveluissa on luottamuksen edellytys, mutta yllätyin miten pitkälle tätä ollaan viemässä Kiinassa. Vuonna 2020 on nimittäin tarkoitus ottaa käyttöön käytännössä pakollinen sosiaalinen luottoluokitus, joka vie isovelivaltion ihan uudelle tasolle. Enää ei kytätä luottotietoja tai edes laskujen maksamista pikku viiveellä, vaan nyt aletaan seurata mihin ihmiset rahansa käyttävät: kaljaa ja videopelejä ostamalla kansalaisluottamus laskee, kun taas salaattia ja vauvanvaippoja ostavan nousee. Voin vain kuvitella mitä tapahtuu, kun kaikki reittausta laskevat palvelut ostetaan mustasta pörssistä julkisivun kiillottamiseksi.
Eikä tässä vielä kaikki: kansalaisluottamukseen vaikuttaa myös nettikirjoittelu, muttei ainoastaan oma, vaan myös kaverien sekä heidän kaveriensa kirjoittelu. Systeemi pitää huolen, että kirjoitukset ovat virallisen linjan mukaisia, eikä ikäviä asioita, kuten vaikkapa Taivaallisen rauhan pikku vahinkoa, mainita missään. Edes pikku jurrissa someen lipsahtanutta härskiä linkkiä ei kuitata kevyellä kenttäkettuilulla maanantain kahvitunnilla, koska reittauksen laskiessa ulkomaanmatkoista on turha haaveilla ja alimmilla luokilla ei päästetä edes junaan.
Systeemin järjettömyydestä huolimatta ensimmäiset vapaaehtoiset ovat jo riemumielin kisaamassa korkeista reittauksista. Kannustimet ovat tietysti taloudellisia, ja ideologia lentää romukoppaan kassan kilistessä. Pelkään, että jo lähivuosina jotain vastaavaa aletaan rakentaa meillekin, ja jos arvata pitää, niin tietenkin kansanterveyden, lasten ja liikennekuolemien vähentämisen varjolla. Eihän rehellisellä ole mitään salattavaa?
Myyjälle vinkkiä
Opus ei ole varsinainen myyntikirja kuin digitaalisia platformeja kasaaville, mutta heille vinkkiä löytyy sitten senkin edestä. Myös tulevia trendejä, kuten lohkoketjutekniikoiden soveltaminen digitaalisissa valuutoissa ja rekistereissä, voi hyödyntää pohtiessaan mihin bisnestä vie. Suurin kysymys on siinä mitä kaikkea uusien alustojen luoma luottamus vieraaseen ihmiseen mahdollistaa. Jakamistalouden aallon mukana olisi mahdollista laittaa tyhjän panttina makaavat koneet käyttöön, koska ihmiset ovat valmiita luottamaan ja luovuttamaan omaisuuttaan muiden käyttöön – kunhan vaan reittaus on kunnossa.