Adam Grant on kova kaveri. Vuonna 1981 syntynyt äijä on kaikkien aikojen nuorin ja arvostetuin professori Wharton Schoolissa, jonka MBA-ohjelma on rankattu maailman ykköseksi.
Luin alunperin 2013 julkaistun kirjan vasta vuonna 2016. Olen julkaissut tämän rapsan aiemmin omilla Facebook-sivuilla, mutta tämä sietää tulla julkaistuksi myös täällä blogin puolella, koska kirjan sanoma ei ole vuosien varrella vanhentunut.
Kolme tyyppiä
Kirja perustuu kolmeen eri persoonallisuustyyppiin, joita verrataan läpi kirjan. Ottaja (taker) on se kaveri, joka ajattelee aina ensin itseään kun ei sitä kukaan muukaan (muka) tee. Hän on varovainen, turvaa selustansa ja nostaa itsensä jalustalle aina kun mahdollista. Pahimmat narsistit kuuluvat luonnollisesti tähän kategoriaan.
Antaja (giver) taas ajattelee aina ensin muita ja keskittyy miettimään miten voi auttaa. Mielessä ei varmasti pyöri yksikään kustannus-hyöty -analyysi, tai korkeintaan siinä kohtaa onko muille syntyvä hyöty omaa vaivaa suurempi. Tämä kaveri on se, joka aina jaksaa auttaa ja neuvoa.
Roolit voivat vaihdella eri tilanteissa, ja etenkin työelämässä suurin osa ihmisistä on mätsääjiä (matcher). He pyrkivät tasapuolisuuteen antamisen ja saamisen kanssa, ja heille vastavuoroisuus on tärkeää. Palveluksia pitää vaihtaa tasapuolisesti tai ei ollenkaan.
Erilaista menestystä
Kirjan alussa huomataan, ettei antajilla mene vahvasti. He tienaavat keskimäärin 14% ottajaa vähemmän, ovat hyväuskoisia hölmöjä joita muiden on helppo nöynäyttää ja siksi he joutuvat rikosten uhriksi kaksi kertaa useammin, eikä heitä pidetä työelämässä voimakkaina tai määrätietoisina. Onneksi tilanne on kaksijakoinen; vaikka osa antajista jää pahnanpohjimmaiseksi niin kaikki kovimmat tekijät näyttävät olevan antajia.
Syynä antajien menestykseen on se, että antajan voittaessa koko yhteisö voittaa. Kun muutkin saavat osansa, menestys leviää, ja antajaa halutaan auttaa. Antajalla on kaikkien muiden antajien ja mätsääjien tuki takanaan. Sen sijaan kun ottaja voittaa, niin joku myy häviää aina. Ottajalla maailma on nollasummapeliä eikä hän usko win-win tilanteisiin, siksi hän pyrkii joskus myös kyseenalaisin keinoin putsaamaan koko pöydän. Siksi ottajan voittaessa syntyy kateutta ja hänet halutaan kampittaa.
Mitä enemmän antaa sitä enemmän saa
Kirjassa nostettiin esiin laaja tutkimus optikkoliikkeiden myyjistä. Vaikka ottajia ja mätsääjiä oli 70% kaikista myyjistä, niin huippumyyjistä puolet olikin antajia. Antajat myivät kolmanneksen enemmän kuin mätsääjät ja kaksi kolmasosaa enemmän kuin ottajat. Aika vakuuttavaa.
Grant pöyhii myös palkkaeroja ja klassista väitettä naisen eurosta. Saaja tienaa siis 14% vähemmän, mutta miehillä ero on suurempi kuin naisilla: saajamies tienaa yli 18% vähemmän kun saajanainen vain 6% muita vähemmän. Naisilla on selvästi korkeampi kynnys vaatia lisää liksaa.
Tutkittaessa Carnegie-Mellon yliopiston valmistuneita huomattiin eron syntyvän lähtöpalkassa ja säilyvän koko uran ajan. Yli puolet miehistä vaati tarjottua aloituspalkkaa suurempaa korvausta, kun naisista ainoastaan 7% teki saman loppujen tyytyessä tarjottuun liksaan. Testiympäristössä tehty koe paljasti saman. Testiin osallistuneille kerrottiin luvatun 3 dollarin palkkion olevan neuvoteltavissa, jolloin 57% miehistä pyysi lisää. Vaikka testaaja nimenomaan painotti, että palkkio voi olla isompikin, niin ainoastaan 17% naisista kysyi extraa. Onneksi Grant myös antaa vinkkejä miten antaja voi pärjätä paremmin mm. neuvotteluissa.
Johtopäätös – laita lukuun
Kirjassa on lukuisia muitakin hyödyllisiä esimerkkejä ja opus kannattaa laittaa lukulistalle jos se ei ole vielä ennestään tuttu. 300-sivuinen kirja on nopsasti kahlattu läpi ja lukemista ei malta lopettaa eloisan kielen ja Grantin rehellisten omakohtaisten kokemusten vuoksi. Joissain kohdissa tarinaa olisi ehkä voinut tiivistää, mutta ei tämä jenkkikirjaksi paha ole.
Arvosana 4/5
