Pari kirjaa avanneena en ole suuremmin innostunut Saku Tuomisen tuotannosta. Pariltakin suunnalta kehuja kuulleena päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden pienelle kirjalle priorisoinnista. Tämä yllätti positiivisesti!
Tuominen taustoittaa priorisointiongelmia ja kiireen tuntua turhaan – liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa lienee normaalitilanne useimmille. Useampia kirjoja ajanhallinnasta kahlanneena epäilen Tuomisen mahdollisuutta löytää mitään uutta, mutta turhaan. Hänen luomansa priorisointimalli kuulostaa toimivalta ja ennen kaikkea niin yksinkertaiselta, että sitä myös jaksaa soveltaa.
Tuomisen priorisointinelikenttä on simppeli: asiat jaetaan yhdellä akselilla pieniin ja isoihin, toisella keveisiin ja raskaisiin. Pidän etenkin kevyt-raskas -jaottelusta, johon en muista muualla törmänneeni, koska se huomioi psykologian; keveitä juttuja on mukavampi tehdä eikä elämä mene vääntämiseksi. Kirjassa on hyviä vinkkejä kuinka raskaan projektin voi kääntää keveäksi. Kirjan ulkopuolelta alan miettiä, kuinka tärkeistä asioista saisi tehtyä keveitä.
Kesäloman ’22 kääntyessä lopuilleen alkaa sähköpostiin tippua tarjouspyyntöjä kiihtyvällä vauhdilla ihmisten hoksatessa syksyn alkavan ihan kohta. Kokeilen lähestyä tarjouksia mallin mukaan ja tehdä päätöksen jatkosta keveyden perusteella.
Ensimmäinen tarjouspyyntö näyttää pieneltä ja keveältä. Nopea soitto; tuntuu edelleen keveältä. Tarjous pilotista sähköpostiin, myyjä työhön hyväksynnän tultua ja oma loma jatkuu. Asiakkaan puolelta kaikki sujui keveästi, tämä onkin hyvä mittari!
Toinen tarjouspyyntö näyttää isolta ja raskaalta. Googletan yrityksen taustatiedot, tilanne päivittyy pieneksi ja raskaaksi. Kiitän tarjouspyynnöstä ja kerron ettemme pysty ottaamaan näin laajaa projektia tähän hetkeen. Tämähän toimii!
Päätän jatkaa koetta. Tarkastelen päätöksiä keveyden ja raskauden kautta. Kevyttä, kyllä kiitos! Raskasta? Kiitos ei!
Tilaan kirjan hyllyyn myös kertausta varten (ensikosketus oli äänikirjana). Kirja löytää aikansa vasta kevään ’23 jo koitettua, ja toimii hyvänä kertauksena. Koe jatkuu.
Kevään loppurutistuksessa jatkoon pääsevät jälleen kevyet projektit. Otan kokeeksi mukaan yhden raskaan keikan, joka vahvistaa intuition toimivuuden: eihän siitä mitään tule. Toimeksiantaja ei ota vastaan palautetta, vaan runnoo myyntiä eteenpäin omien ennakko-odotustensa mukaan ja kieltäytyy näkemästä todellisuutta. Vakuutun lopullisesti Tuomisen mallin nerokkuudesta.
Kirja liittyy niiden harvalukuisten opusten joukkoon, jotka pystyvät perustelemaan minulle miksi kannattaa päivittää hyväksi havaittu toimintamalli. Ensinnäkin Tuomisen teoria on uskottava, ja toiseksi se toimii käytännössä. Tuominen itse kertoo käyttäneensä sitä jo useamman vuoden tuloksekkaasti, enkä näe syytä epäillä hänen väitettään – varsinkin kun omat kokemukset tukevat metodin toimivuutta. Moni pieni ja kevyt juttu on kasvanut isoksi ja keveäksi.
Juu Ei heittää Eisenhowerin matriisin romukoppaan priorisointinelikenttien kärkipaikalta. Pelkkä tärkeyden ja kiireen perusteella päättäminen johtaa harhaan, koska moni loogisesti ajatellen tärkeä asia jää loppujen lopuksi toteuttamatta sen raskauden takia. Keveät jutut sen sijaan tulee tehtyä. Kiireen perusteella taas ei tulisi päättää mitään, omissa jutuissa kiire on pikemminkin valittu mielentila, ja toisten touhottamiseen mukaan lähteminen taas tekee elämästä raskasta. Jään miettimään, ettei yhdestäkään kiireisestä asiakasprojektista ole tainnut tulla ikinä mitään hyvää, kun jo liikkeelle lähtiessä on ollut tiedossa että ”nyt muuten tulee kiire”. Sen sijaan jos aikaa on ollut riittävästi, tai jos alunperin toivottua tiukkaa aikataulua on suostuttu venyttämään, on päästy selvästi parempiin tuloksiin.
Kirjan lopussa Tuominen jättää ilmoille väitteen, jonka paradoksi on mietityttänyt minua pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin; hänen mukaansa ns. sammakon syöminen, eli päivän ikävimmän, haastavimman tai epämukavimman jutun tekeminen ei ole hyvä strategia, eikä sellaisia asioita pitäisi oikeastaan tehdä lainkaan. Väite on helppo todeta vääräksi, ja kuvittelen Tuomisenkin olevan samaa mieltä siitä, ettei nostetaan kissa pöydälle -tyyppisiltä tapauksilta yksinkertaisesti voi välttyä (työ)elämässä – jolloin sammakko on syytä syödä heti sen pompattua lautaselle.
Samaan aikaan Tuominen on kuitenkin oikeassa siitä, että suuressa mittakaavassa työn täytyy olla kivaa. Kaikki vaikea, haastava ja epämukava ei myöskään automaattisesti ole tuottavaa. Mietin, kuinka haastavan asian tekeminen voisi olla samanaikaisesti keveää; voiko vaikeista ja ikävistä asioista nauttia niiden palvellessa suurempaa tavoitetta? Ja jos aikoo kiivetä vuorelle, niin ehkä joka tapauksessa kannattaa valita sellainen jossa näköala on kaiken vaivan arvoinen.
Vuoden kestotestin jälkeen täytyy todeta, että kirjan metodi on erinomainen. Suosittelen, vaikka Saku Tuomisen teokset eivät muuten inspiroisikaan.
Arvosana: 5/5
