Perjantaina postilaatikkoon kopsahti yhdistyneiden ex-opinahjojeni aviisi. Laatikolle pysähtyessä mietin josko siellä olisi viikonlopun suosikkini Suomen Kuvalehti, kun en hoksannut viime viikolla ilmestyneen Suomi 100 vuotta -numeron olleen kahden viikon rautaisannos. Kuvalehden sijaan laskupinon keskellä majaillut Aalto University Magazine ei aiheuttanut riemunkiljahduksia. Kävellessäni pihatietä aloin miettiä mikä lehti on miehiään – vai sittenkin naisiaan?
Mikä ihmeen Aalto -lehti?
Aallon lehti on yhdeksästoista lajissaan. Lehti ilmestyy kolmesti vuodessa, joten nyt mennään jo seitsemättä vuosikertaa. En muista yhtä ainutta artikkelia edellisistä lehdistä.
Keittiön pöydälle roiskattu hailakanruskea lukupaketti tuo painavasta paperista huolimatta ensimmäisenä mieleen lähinnä laminaattilattiamainoksen. Kansi ei koukuta tutkimaan mitä lehti pitää sisällään. Mietin, josko heitän aviisin suoraan paperinkeräykseen vai pitäsikö sille antaa mahdollisuus wc:n hätävarana.
Pakotan itseni eteenpäin. Kun lehteä selaa, niin tilanne ei kuitenkaan parane. Sinänsä kiinnostavat aiheet eivät aaltokuorrutuksella vedä lukijaa puoleensa. Muistelen lukeneeni jokaisen aiemmin vastaantulleen Kyrö distilleryn jutun, mutta tämä ei vaan inspannut. Edes Sotasampo ei saa sodanäynnin historiasta kiinnostunutta lukijaa koukkuun. Viskaan lehden kierrätykseen. Mikä ihme tässä on pielessä?
Johtopäätös
Myöhemmin illalla lamppu syttyy. Hajuton ja mauton Aallon asiakaslehti on kuin koko Aalto-Yliopisto: paljon asiaa näennäisen hienossa, mutta laminaatinliukkaassa paketissa ilman tarttumapintaa. Vaikka perusasiat ovat sinänsä kunnossa, niin samasta syystä kuin lehti jää lukematta, jää myös Aallon innovaatio kaupallistumatta.
Aallossa ei osata myydä.
